Ulla Günther ja Vappu Roos Äkäslompolosta

Hei!

Olipa jännittävää katsoa tuttuja paikkoja ja henkilöitä tosi hienosti laadituilta sivuiltanne. Kun siellä näkyy olevan myös poimintoja vanhoista sanomalehdistä, päätin kirjoittaa vähän äidistäni ja minusta, olemmehan vanhoja Lapin kävijoitä. Minä olen omaa sukua Roos, alun perin Helsingistä. Äitini Vappu Roos (kuollut 1997) rakennutti 1954 Nilivaaran alamaastoon pienen lomamajan "Nunnutievan".

Aloitin koulutieni Äkäslompolossa vuonna 1956, kun äitini päätti kirjailija-freelancerina viettää kanssani kokonaisen vuoden mökillämme. Oli se vain erikoista aikaa pääkaupungin flikalle! Kävimme joka päivä Mäkelässä syömässä. Aino oli kattanut meille erikseen sivuhuoneeseen. Siellä talossa vietin muutenkin paljon aikaa, niin kuin Nilivaarassakin. Ja kavereita riitti, sillä ikäisiäni lapsia oli paljon.

Toiselle luokalle menin Helsingissä. Muutos oli hurja, ja jouduin ottamaan jopa yksityistunteja, kun en ollut silloisen supistetun kansakoulun ensimmäisen luokan käyneenä läheskään samalla tasolla muiden kanssa. Tästä alkaen olimme mökillämme aina koulujen kesälomilla, kunnes täytin 13 vuotta, jolloin äitini möi paikan.

Vielä 80-luvulla sain kuitenkin viettää ikimuistoisen kesäloman saksalaisen mieheni kanssa rakkaassa Nunnutievassa. Silloinen omistaja oli äitini ystävätär. Nyt koko mökkiä ei enää ole, vaan paikalla seisoo komea uudenaikainen rakennus.

Viimeksi olin mieheni kanssa Äkäslompolossa talvella 15 vuotta sitten. Silloin asuimme Ylläshuminassa. Nyt olemme eläkkeellä. Asumme Etelä-Saksassa ja matkustamme kesäisin mökillemme Turun saaristoon. Äidilläni oli tapana sanoa, että parasta Suomessa on Lappi ja meri. Toivottavasti vielä joskus pääsemme Äkäslompoloonkin. Hauska on muistella niitä menneitä aikoja ja kyllä kai  niinä vuosina sain vankat eväät reppuuni elämäni tielle.

Liitän äitini kirjoittaman lehtiartikkelin Helsingin Sanomista vuoden 1954 joulukuulta.

Antoisaa toimintaa teille edelleenkin!

terveisin

Ulla Günther

 

Vappu Roos:

Äkäslompolo - hiihtäjien paratiisi

 Postipäivät! Kolme kertaa viikossa meille tänne napapiiriin tulee posti. Harmaa henkilöauto puurtaa leveää viittatietä myöten lumisen maiseman halki ja pysähtyy punaiseksi maalatun kylän laitaan. Autonkuljettaja heittää postisäkin selkäänsä ja tarpoo jalan viimeisen puolenkilometrin matkan miltei umpihangessa.

Tuleekohan mihinkään sadan asukkaan kyläseen niin paljon postia kuin tähän vuodenaikaan Äkäslompoloon? Eikä tämä asukasaukeama ole kuitenkaan muuta kuin osa Kolarin pitäjän Kurtakon kylää. Yllästunturiryhmästähän on viime vuosina tullut maamme suosituin tunturihiihtokeskus. Kyselyjä ja majoitustilauksia tulee etelästä yhtenään. Parhaiden keväthankien aikana täällä on samanaikaisesti majaillut 5oo-1ooo hiihtäjää. Silloin kylä herää talvihorteestaan, ja maalis-toukokuussa on tunturiladuilla menoa ja vilskettä.

-  Onko siellä karhuja ja susia? Miten olet kestänyt Lapin pimeyden? Onko siellä yhtään metsää? Miten sinne pääsee? Näin kyselevät tuttavani minulta tavatessani heitä Helsingin tih-kusateisessa joulutungoksessa. Poikkeuksena ovat monet Äkäs-lompolon kävijät, jotka lumoutuvat kuullessaan tuon väkevän eksoottiselta kalskahtavan nimenkin.

Koetan vastailla näihin kysymyksiin ja kertoa mieluisia uutisia entisille Ylläksen ylittäjille tuoden terveisiä 26 asteen pakkasesta ja upottavista kinoksista Helsingin harmauteen.

Hyvin vähän tiesin Äkäslompolosta, kun heinäkuussa lensin Kemiin päämääränäni tämä Länsi-Lapin valtatiestä, kuuluisasta 'käsivarren' tiestä hieman syrjässä sijaitseva kolkka, josta Yrjö Kokko on sanonut, että siellä tapaa koko Lapin pienoiskoossa. Opaslehtinen valistaa lisäksi, että Yllästunturi  -  740 m meren-pinnasta  -  on Suomen Lapin suhteellisesti korkein tunturi ja tavoitteena läheisin. Matkaa kertyy Helsingistä kyllä toista vuorokautta, mutta lentäen se lyhenee enemmällä kuin puolella.

Kun käväistyäni välillä Helsingissä syyskuun alkupäivinä lensin uudestaan saman matkan ja mukava kiskoauto kiidätti minua sitten Kemistä kohti Kaulirantaa, matkalaukussani oli valmis puutalo  -  tai tarkemmin sanoen sitä koskevat työpiirustukset. Päästyäni Muonioon menevään linja-autoon ensimmäiset siniset tunturit häämöttivät jo taivaanrannalla ja sain jälleen hengittää kirpeänraikasta ilmaa. Tunsin, että nyt olin menossa kotiinpäin! En ollut enää tilapäinen matkailija, vaan Äkäslompolosta oli tullut minun kyläni.

Kolarin ja Muonion välillä pysähtyy linja-auto illan hämärtyessä Äkäsjoensuuhun. Siellä on vastassa tuttu autonkuljettaja ja matkaa on jäljellä vielä 28 km, suunnilleen itään päin, melko lähelle Kittilän rajaa. Maantie on leveä ja paremmassa kunnossa kuin kuuluisa 'neljän tuulen tie', Äkäslompolon uusi maantie, jota aiotaan jatkaa edelleen Kittilään saakka, valmistui vasta viime syksyyn mennessä. Nyt voivat paikalliset vuokra-autoilijat kuljettaa matkailijoita vaivattomasti perille saakka, ja hiihtokautena tietä alkaa liikennöidä kaksi linja-autoa, jolloin postinkulkukin helpottuu. Ennen uuden tien valmistumista olivat kulkuyhteydet Äkäslompoloon niin huonot, että moni matkailija joutui kääntymään takaisin auton juuttuessa liejuun tai kinoksiin. Muutamia vuosia sitten ei kylässä ollut ainoaakaan kauppaa, mutta nyt niitä on kaksi.

Äkäslompoloa ei ole juuri lainkaan mainostettu retkeily- ja hiihtokeskuksena. Sen maine vain on elänyt legendaarisena suusta suuhun ja tunnetaan maan rajojen ulkopuolellakin. Yhteisöjen ja yksityisten omistamia tunturimajoja on kohonnut tuntureiden liepeille  -  viimeksi Ammattikoulujen Urheiluliiton uusi upea maja  -  niin että niitä on jo toistakymmentä, melkein yhtä monta kuin kylissä taloja. Taloista taas jokainen on valmis majoittamaan tunturihiihtäjiä, mutta paikkoja ei enää juuri ole uusille tulokkaille muuten kuin hiihtokurssien muodossa ilmoittauduttaessa.

Kun etelän ihminen ensi kertaa astuu autosta kyläaukeaman laitaan ja seisoo vuolaana virtaavan Äkäsjoen yli johtavalla sillalla, levittäytyy hänen eteensä unohtumaton näky: Pienen lompolon ympärille ryhmittyneet siistit punaiset talot valkoisine vuorilautoineen ja sinisine päätykoristeineen ja taustalla Ylläksen mahtava kaari, josta tunturit kylää kehystäen jatkuvat Kesänki-, Lainio- ja Kukastunturien aaltomaisena jonona kohti kaukaa siintävää Pyhätunturia ja sen takana  -  linnuntietä n. 50 km.  -  Pallasta. Toisella puolen kylää reunustaa vielä Kuertunturi, josta avautuu upeimmat näköalat kaikille muille tuntureille aina mahtavaa Aakenusta myöten.

Vain muutamia viikkoja tuloni jälkeen muutin asumaan omaan pieneen tunturimajaani Ylläksen ja Kesängin liepeille. Koin ruskan, jolloin tunturien kupeet, jängät ja rimmet helottivat ja säihkyivät kultaisena merenä syysauringon loisteessa. Viimeiset retkeilijät kävivät heittämässä hyvästit Varkahan kurulle  -  Ylläksen keskilaen ja Kellostapulin välissä virtaavalle jyrkkärantaiselle tunturipurolle -, jotkut kävivät vielä Pakasaivolla ja Kuerlinkassa, ja lokakuun puolivälissä turistit häipyivät muuttolintujen mukana etelään.

Kylässä jatkettiin vielä rakennustöitä. Äkäslompolo on melkein ainoa paikka Lapissa, jota saksalaiset eivät polttaneet, mutta talo kuin talo kohentaa täälläkin rakennuksiaan. Missä kohoaa uusi asuinrakennus, missä sauna, ja kaikki on saatava valimiiksi ennen talven tuloa.

Tulivat sitten ensimmäiset revontulet ja pakkaset, tuli välillä syyssateitakin, jotka veivät ruskan, tuli lunta lokakuussa, niin että päästiin metsätöihin, tulivat marraskuun kovat pakkaset, loimottavat auringonnousut ja -laskut ja häälyvävaloiset kuutamot, jolloin tunturit hehkuivat ja säteilivät satumaisemmissa valoissa ja väreissä kuin milloinkaan ennen. Sitten tuli pimeys, jolloin aurinko ei enää jaksanut kiivetä Ylläksen keskilakea korkeammalle; lopuksi pyryt ja usvat, jotka leikkasivat tunturit kokonaan pois näköpiiristä puurajan yläpuolelta.

Entä karhut ja sudet? Niitä ei ole Äkäslompolossa nähty miesmuistiin. Tosin Ylläksen toisella puolella oli karhu viime syksynä raadellut pari lammasta ja naapuripitäjien susistakin saa joskus lukea uutisia. Minun tunturimajallani vierailevat vain riekot ja jänikset, metsot ja teeret  -  pihamännystäni lehahti lentoon kerran seitsemän teertä. Eräänä aamuna taas kettu kaikessa rauhassa nuuski keloaitaani. Metsämiesten ei kannata tästä kuitenkaan innostua sillä Ylläs-Aakenus-tunturin alue on rauhoitettu luonnonsuojelualue. Kyläläisillä on oikeus metsästää kyllä omilla maillaan, mutta harvoin täällä haulikot paukkuvat.

Viimeisten retkelijäin lähdettyä hakattiin Ylläksen etu-maastoon..-..vaikeakulkuista jänkää kun se on ollut..-..metsähallituksen toimesta komea, suora tie. Tien valmistuttua ensi kesänä pääsevät retkeilijät autolla aina Ylläksen juurelle saakka. Hiihtäjiä tunturin laelle nostava hissi vielä puuttuu  -  sitä ennen on saatava sähkövirta kylään!

Nyt loistavat pirteissä kirkkaat  -  silmille liian häikäisevät  -  'kaasarit', valopetrolilla toimivat kaasulamput, jotka pilvisinä päivinä palavat aamusta iltaan. Niiden valossa kudotaan kankaita ja pidetään kotitalouskursseja, eletään hiljaiseloa omissa oloissa kahden hämärän välissä.

Jouluaattona ei joulupukki suinkaan unohda Lapinkaan lapsia. Joulupukki, neljä tonttua, jopa etelässä harvoin nähty joulupukin emäntä ajavat kilisevin kulkusin talosta taloon. Miehet tulevat kotiin savotoista ja porometsistä joulun pyhiksi, pimeys hellittää taas otteensa, ja sitten aletaan odottaa keväthankia ja valmistaudutaan vastaanottamaan vierastulvaa.

Uudet Lapinkävijät, älkää hämmästykö, jos ette voi lukita oveanne lähtiessänne tunturiin! Äkäslompolossa sanotaan, että täällä on seitsemäs käsky lukkona. Lukot ja avaimet ovat melkein tuntemattomia, mutta jos joku joskus lukitsee ovensa, niin, avaimen sijaintipaikan tietää koko Pohjois-Skandinavia! Kai minunkin avaimeni. Jo vain!

(Tämä sanamuotoinen ja kuvallinen artikkeli on ilmestynyt 22.12.1954 Helsingin Sanomissa.

Tämä Word-versio on Ulla Günther'in ,o.s.Roos, Adelsried, muokkaama.)