Hiihtokuvia
Tästä näet Ylläksen latujen esittelyn ja kunnon:
http://www.yllas.fi/maastohiihto
Lumivyöryt ovat Ylläksellä harvinaisia, mutta rinteiden ulkopuolella mahdollisia. Tässä Benni Schauman on vuonna 1936 kuvannut Lainionkurun eli Lumikurun vyöryn. Lumikuru ei ole nykyistä rinnealuetta.
Hiihtäjiä tauolla Ylläksen rinteellä 1937. Vielä 1950 luvun lopulle asti hiihtäminen tarkoitti tunturiin kiipeämistä ja siellä laskettelua. Metsässä oli latuja vain tunturilta toiselle. Nykyään koneilla tehdyt ladut kiertävät tunturit, mutta niin läheltä, että hienoa maisemaa voi ihailla.
|
Sirkka Frimanin albumista löytyi erikoinen kuva. Suksitehtailija Lampinen oli tuonut sen mukanaan Äkäslompoloon. Albumissa on teksti "Ukko-Pekalle Lampisen suksia presidentin linnassa 27.2.1937". Ukko-Pekka eli Pehr Evind Svinhufvud (1861-1944) oli tunnettu lakimies ja Venäjän sortovallan vastustaja. Kun Venäjä karkotti hänet Siperiaan, niin siellä tällaisilla suksilla olisi ollut paljon käyttöä. Ukko-Pekka oli Suomen presidentti 1931-37. |
 |
Kevätaurinko lämmittää jo mukavasti hiihtäjiä. Taustalla Kellostapulin tunturi ja Yllästä (Maalisk. 1937)
Vasemmalla Magnus Rancken ja oikealla Pian (Gunnel) Rancken kahvitauolla. Huomaa tuulelta suojainen taukopaikka ja suksien tyypilliset "tunturisiteet". Kuva on otettu maaliskuussa 1941 Pirunkurussa.
Äkäslompolon ensimmäiset turistihiihtäjät olivat naisia. He tulivat ryhminä ja vuonna 1933 saapui ensimmäinen naisryhmä kylälle. Tämä kuva on 1940-luvulta keväisen Ylläksen rinteeltä.
Toisinaan tehtiin oikein tulet ja kahvisteltiin porukalla. Keitistangon laittaja ei ole ollut ensimmäistä kertaa reissussa (1950).
Tunturin rinnettä oli raskas kiivetä ylös ja melkoista viistonousua matkanteko huipulle oli.
Suojaavassa kuusikossa on hyvä hetken hengähtää.
Ylläksen rinnettä noustaan ylös. Taustalla Kellostapulin huippu ja Kesänkitunturia. Kevätaurinko ja kiipeäminen lämmittävät niin, että kellään ei ole lakkia päässä.
Riittävän jyrkässä paikassa viistonousu oli matemaattisen tarkkaa puuhaa. |
 |
Yllästunturin päältä oli ja yhä on mahtava maisema. Kukkulan kuningatar on aivan haltioissaan.
Poron laukottaminen suksilla oli vauhdikasta puuhaa. Kaikki meni hyvin niin kauan kuin pysyi pystyssä myös käännöksissä. Jos hiihtäjä kaatui, niin joskus poro jäi vähän matkan päähän odottamaan, mutta toisinaan se paineli samaa kyytiä kotiinsa. Hiihtäjä sitten palaili vähän nolona kuuntelemaan kavereiden ystävällisiä kommentteja.
Kun ei ollut nykyisiä latukoneita, niin väki hiihti umpihangessa porukalla. Voimakkaimmat hiihtivät keulilla avaten latua ja vetovuoroa vaihdettiin aina välillä. Naiset saivat yleensä hiihtää peräpäässä paremmalla ladulla. Tässä kuvassa kuitenkin nainen on valttia. Lainiotunturi 1958.
Parhaat tunturihiihtosukset olivat Hikkoripuuta eli amerikanpähkinäpuuta. Kun reunoihin laittoi teräskantit ja siteiksi vieteriset kengän kannan taakse laitettavat siteet, niin vermeet olivat viimeisen päälle. Tässä suksen pohjaan laitetaan runsaasti Laattalan Valtti -pitovoidetta ennen ylämäkeen lähtöä.
Kevään vaikealla takkalakelillä suksien kuntoon laitto voi olla tosi vaikeaa. Sopivasti märkä lumi tarttuu paksuina paakkuina suksen pohjiin. Tässä 1950-luvun kuvassa Antti Luutonen on joko hermostunut tilanteeseen taikka naurattaa yleisöä puhdistamalla suksenpohjia lapiolla. Oili Ruohola Tampereelta toimii apuna.
Useimmat sukset olivat tavallista puuta ja niiden kärki katkesi helposti kaatumisissa tai törmäyksissä. Siksi mukana oli suksen varakärkiä, joiden avulla pystyi hiihtämään takaisin majapaikkaan.
Joskus letkassa oli tosi paljon hiihtäjiä. Koneeella tehtyjä latuja ei ollut ja ryhmässä jälkipään hiihtäjät pääsivät valmiille ladulle. Opas kulki yleensä alkupäässä ja aivan viimeisenä hiihti jälkipään valvojaksi valittu. Hän piti huolen siitä, että kukaan ei jäänyt huomaamatta ryhmästä.
Hiihtokautta jatkettiin keväällä niin kauan kuin lunta vähänkin riitti. Tässä 1950-luvun lopulla otetussa kuvassa kevät on jo pitkällä ja lämpöä reilut 10 astetta. Ammattilaiset ovat riisuneet paidatkin.
Toisinaan hiihdettiin pakkaukset selässä aina Äkäslompolosta Pallakselle asti. Umpihangessa oli parasta kiirehtiä hitaasti. Ensimmäinen retkeilyhiihdon kurssi järjestettiin keväällä 1939 reitillä Sirkka-Äkäslompolo-Pallas.
.
Pitkällä retkellä on syytä huolehtia riittävistä lepo- ja juomatauoista.
Taukopaikoilla levättiin ja mietittiin jatkoreittiä. Viitoitusta ei ollut ja osan matkaa piti suunnistaa kartan ja kompassin avulla. Moneen paikkaan tosin näkyi jokin tunnistettava tunturi. Ennenkuin Ray-Banit keksittiin, niin hiihtäjien aurinkolasit olivat usein kuvan mukaisia "hitsaajan laseja".
Lämmintä nestettä tarvitaan talvihiihdossa. Mukana oli keitin ja sille oikealla oleva tuulensuojakangas.
Toisinaan hiitoporukassa oli hyvin runsaasti väkeä. Päivän retken jälkeen iltakin jatkui yhteisten askareiden ja yhteisen seurustelun merkeissä.
Hiihtoeleganssia 1946. Vasemmalla Irma Kaulanen ja oikealla Sirkka Friman. Ei ollut ihan jokaisella kylän asukkaalla näin tyylikkäitä asusteita, hiihtohattuja ja asiallisia tamineita. Kuvaajan muistellaan olleen Lampisen suksitehtaan ihmisiä.
Vauhtipaikoissa ja kovalla tuulella hiihtohattu varmistettiin pysymään päässä liinalla. Miehillä melko tavallinen lakki oli ns. lentäjän lakki. Se suojasi hyvin tunturin tuulessa. Tämä kelo oli Sirkka Frimanin lempipuu, johon hän kiipesi hiihtomatkalla tunturiin tai Ylläsjärven puolelle
Sattuipa somasti! Riemuliiterin lastenhiihdoissa 25.2.2010 oli mukana myös Paavo Mikkelistä päässään perinteinen lentäjänlakki.
Lumi satoikin sopivasti marraskuussa 1950 ja TUL:n joukkue pääsi harjoittelemaan tähtäimenään Oslon vuoden 1952 olympialaiset.
Tahkokurun kammi ja Karhut.
Hiihtäjien taukopaikka Kotamaja on alueen ensimmäinen latukahvila. (Pohjolan Sanomat/arkisto)
Isometsän nousu on kuuluisa pulssin nostattaja. Alaspäin mentäessä nousee sitten taas vauhti. Tasaisesta maastosta pitävälle löytyy hiihdettäväksi latuja soilla ja järvillä.
Monet lapsiperheet vuokraavat ahkion, johon pienimmät voidaan laittaa nukkumaan hiihdon ajaksi. Vetäjinä usein isät ja joskus äidit tai reippaat ukit.
