Velho oopperoista
Velho oopperoista jäi jälkipolville vain muistot, koska ihmisten ymmärtämättömyyden ja ahneuden vuoksi niiden taltiointia ei tehty. Seuraavassa on toimittaja Aki Ollikaisen sanomalehti Luoteis-Lappiin kirjoittama artikkeli (n:o 37/2010):
Pitää saada sata laulajaa ja tuhat
poroa
Aki
Ollikainen
"Alun perin siitä piti tulla vain pieni laulunäytelmä Nuorisoseurantalon lavalle. Luikautamme parit laulut, kerromme parit jutut ja lähemmä kotiin, Kalervo Uuttu, eli Uuttu-Kalle, muistelee parin vuosikymmenen takaisia suunnitelmia.
Mutta ei tullut
esitystä Nuorisoseuran lavalle, tuli Velho-ooppera Äkäslompolojärven rannalle
Velhoniemeen. Ja niitä lauluja, niitä luikauteltiin parin kolmensadan hengen
voimin lähes vuosikymmenen verran. Sinä aikana pienestä laulunäytelmästä
lähtenyt ajatus kasvoi kolmeosaiseksi oopperasarjaksi, joka oli
maanlaajuisestikin merkittävä tapaus.
Velho-ooppera
lähti syntymään oikeastaan leikkipuheesta.
Siitä se alko Savonlinnasta.
Meitä oli siellä Seppälän Johannes ja
Niittyrannan Tapio, olimme vähän vakoilemassa
matkailumielessä. Siinä puhuttiin, että kyllä mekin oopperan saisimme
aikaiseksi. Että leikkipuheena se lähti. Sanojen hakeminen jäi sitten minun
niskoilleni, ja alko niitä lauluja syntyä vähin, Uuttu-Kalle
kertoo.
Kuoronohjaajaksi Velho-oopperaan
löytyi mies pappilasta, seurakunnan kanttori Kai-Jussi
Jankeri.
Kyllä sitä saa
korostaa, että ilman Jankeria ei täällä olis yhtään tunturioopperaa tehty,
Uuttu-Kalle toteaa.
Oopperataustan omaavalla
Jankerilla oli suhteita musiikkipiireihin, jotka
auttoivat Velhoa kasvamaan niihin mittoihin
kuin se lopulta paisui.
Tulin mukaan, kun asuin
pappilassa ja Seppälän Johannes oli remonteeramassa pappilan keittiötä. Seppälä
kertoi, että tällainen esitys olisi tekeillä ja kysyi, kiinnostaisko roolit tai
kuoronohjaus. Sanoin, että roolit ei kiinnosta, mutta kuoronohjaus kyllä,
Jankeri muistelee.
Seurakunnan näkyvän työntekijän
mukanaoloa pakanalliseen aikaan sijoittuvassa oopperassa ei kaikkialla katsottu
hyvällä. Kolarin vt. kirkkoherra Matti
Salminen kertoi ensimmäisen Velho-esitysten aikaan järjestetyssä
paneelikeskustelussa olleensa hämillään, kun jotkut seurakuntalaiset olivat
kyselleet kirkkoherralta, onko tämä tietoinen siitä, että Ylläksen juurella
harjoitetaan noituutta.
Säveltäjäksi velho-oopperaan
saatiin Ilpo Saastamoinen, joka oli saavuttanut mainetta
muun muassa Piirpauke-yhtyeessä.
Ilpo oli
menossa Tromssaan, ja me saatiin jostain tietää, että semmonen mies on
liikkeellä. Päätettiin, että toppaamme sen täällä ja puhutamme vähän. Kyllä se
ihan pieksemättä suostui, Uuttu-Kalle sanoo.
Muistan, kun
olin Kallen luona käymässä siellä vanhassa paikassa. Ilpo soitti ja sanoi, että
nyt on syntynyt lauluja. Piti sitten viisitoista minuuttia kuunnella
puhelimessa, kun se lauloi niitä. Jatkossa sanoin, että pistä tulemaan nuotteja,
Jankeri muistelee.
Ohjaaja Velho-oopperaan löytyi
puolestaan Kansallisoopperasta. Jankeri ja Uuttu-Kalle menivät tapaamaan
Helsinkiin ohjaaja Keijo Kupiaista. Mukana miehillä oli pullollinen
Koskenkorvaa. Kupiainen käski sihteerin keittää kahvia ja kuunteli, mitä
pohjoisen pojilla oli asiaa. Uuttu-Kalle laittaa etusormen ja peukalon parin
sentin päähän toisistaan ja sanoo:
Tuon verran
oli pullossa jäljellä, kun Keijo sanoi, että tuo me tehtään. Minun piti ottaa
vähän rohkaisua, että uskalsin oopperan suuren tirehtöörin kanssa neuvotella,
Kalle kertoo.
Oli Kupiaisella
vaatimuksiakin Velhon suhteen. Jankeri muistelee Kupiaisen vaatineen, että
oopperassa pitää olla sitten sata laulajaa ja tuhat
poroa.
Sata laulajaa
saatiin, mutta tuhatta poroa ei.
Ennen
ensimmäistä esitystä Velhoa ehdittiin harjoitella puolitoista vuotta. Laulajia
ja muuta talkooväkeä haalittiin kokoon pitkin maakuntaa. Velhoa oli
parhaimmillaan tekemässä kolmisensataa henkeä.
Pellolainen
Tapani Kauppinen oli yksi
kuorolaisista.
Olin täällä Äkäslompolossa
käymässä, kun Joensuun Unto ja Tapio olivat menossa Muonioon
harjoituksiin ja kysyivät, että lähe matkaan. Mie menin tien varteen ja hyppäsin
siitä kyytiin. Alettiin poroa harjoitella, enkä mie käsittänyt siitä pätkääkään,
Kauppinen muistelee.
Hän oli mukana
tekemässä Velhoa ensimmäisestä esityksestä aina viimeiseen syksyyn saakka.
Missään vaiheessa homma ei kuitenkaan alkanut
kyllästyttää.
Aina kun se
syksyllä loppui, tuli sellainen olo, että mitäs sitä nyt alkaa tekemään. Ja kun
seuraava kesä alko, niin ei se enää tuntunut niin raskaalta, Kauppinen
kertoo.
Ensimmäisen syksyn
1993 viimeisen ulkoilmaesityksen
jälkeen ohjaaja Kupiainen ehdotti Uuttu-Kallelle, että Velhosta pitäisi tehdä
trilogia.
Minä
ihmettelin, että mikä helvetin rilokia, en mie tuntenut koko sanaa. No Keijo
suomensi sen minulle, että semmonen kolmiosanen. No, ensin mulle tuli nimi
mieleen, että Riekko, koska Velhon henki meni riekkoon. Ja synkät maanalaiset
matkat Velho teki käärmeenä. Siitä ne nimet tuli, ne oli ensin valmiina. Ihan
samalla tavalla, kun nyt oli Pieni kansani laulu, Uuttu-Kalle
kertoo.
Velhoa ja sen jatko-osia Riekkoa
ja Käärmettä esitettiin vuodesta 1993 aina syksyyn 2001 saakka. Riekko sai
ensi-iltansa 1996 ja Käärme 1999.
Ensi-iltaa
jännitettiin Keijon kanssa ja pelättiin, että tuleeko sitä kukaan katsomaan.
Kolme kesää sitä vedettiin sitten täysille katsomoille, Kai-Jussi Jankeri
muistelee.
Parhaassa
esityksessä oli 1800 katsojaa, Tapani Kauppinen sanoo ja huomauttaa, että se on
jo vanhentunut rikos, sillä esityspaikkaan, Ajan rinkiin, mahtui virallisesti
1500 katsojaa.
En tiedä, mikä se Velho
loppujen lopuksi oli, mutta ainakin se oli helvetin hyvä juopottelun aihe,
Uuttu-Kalle naurahtaa.
Mutta oli se
paljon muutakin.
Velhon jälkeen
alkoi poikimaan samanlaisia juttuja ympäri Suomea, Kauppinen
muistuttaa.
Kun sitä
alettiin suunnittelemaan, niin kyllä ne meitä pörröinä piti, että ei tule
mitään, Uuttu-Kalle muistelee.
Kyllä ne,
Kalle, pitävät vieläkin, Jankeri ja Kauppinen
naurahtavat.
Velho kohotti itsetuntoa
Velho-trilogialle kävi kuten
muinaisille myrrysmiehille tapaa käydä oopperasta kokonaisuutena ei jäänyt
jälkipolville tallennetta, mutta se jäi elämään muistoihin. Tosin palasia siitä
päätyi levylle saakka.
Mutta sitä aineetonta perintoä,
sitä Velho jätti jälkeensä.
Kyllä sen vaikutuksen huomaa
edelleenkin sillä tavalla, että löydettiin yhteisöllisyys yhdessä tekemiseen,
sanoo Kolarin elinkeinoasiamies Tapio
Niittyranta.
Vaikka kaikki
Ylläksen musiikkitapahtumat ovat vaikuttaneet yhteistyöilmapiirin kohenemiseen,
Niittyranta arvelee Velhon olleen tärkein yhdistävä
tekijä.
Löytyi jokin
yhteinen, paikallinen tekijä, joka yhdisti laajat kansalaispiirit asuinpaikasta,
koulutuksesta ja poliittisesta aatteesta riippumatta. Oopperat ovat merkinneet
paikallisille ihmisille itsetunnon kohottamista ja ylpeyttä omasta historiasta,
Niittyranta sanoo ja huomauttaa, että Velho-trilogiasta muodostui suuri
peräpohjalaisen kulttuurin tapahtuma, joka toi vireyttä koko Tunturi-Lapin
alueen yrityselämään ja kohotti kulttuuritietämystä.
Velho sai myös
paljon kansallista julkisuutta, se noteerattiin maan suurimmissakin
tiedotusvälineissä, ja oli näin omiaan tuomaan alueen kulttuurisia juuria kaiken
kansan tietoisuuteen. Parhaimmillaan Helsingistä puksutti Velho-junakin tuomaan
kiinnostuneita katsojia Äkäslompolojärven rannalle. Katsojia oli pitkään
esitysillasta toiseen puolentoista tuhatta.
Saimme ohjaajan
kansallisoopperasta ja säveltäjä Saastamoinen tunnettiin hyvin. Meillä oli myös
onni saada paljon lehtiä matkaan ja teimme hyvää yhteistyötä matkailuväen
kanssa, Velho-ooppera ry:n puheenjohtajana toiminut
Hilja Liimatainen summaa Velhon yleisömenestyksen
syitä.
Osaltaan laajaan
kiinnostukseen vaikutti se, että tekijöitä oli ympäri
maata.
Esimerkiksi
koppikuoro oli Jyväskylästä. Ja se on tietysti yksi asia, että kun tekijäjoukko
oli niin suuri, parhaimmillaan 280. Jo se, että heidän sukulaiset ja tuttavat
halusivat nähdä esityksen, toi paljon katsojia. Ja kun joku oli nähnyt
esityksen, hän kertoi siitä eteenpäin, Liimatainen
sanoo.