Kalervo Niskakoski

Kun pyysin ihmisiä kirjoittamaan Äkäslompolo.fi-sivulle, niin monet kysyivät vähän nuotteja pyydettyyn tarinaan. Jäin silloin miettimään, että mikä minun oma tarinani oikein on? Muutama asia tuli heti mieleen. Olen osa siitä ikäpolvesta, joka eli sota-ajan jälkeisen murroksen ja koki sen valtavan muutoksen, mitä Suomessa tapahtui. Omien vanhempieni nuoruudessa ajettiin matkat vielä yleisesti hevosella. Isä Martti oli Ylitornion Nuotiorannalla renkinä ja äiti Rakel Pelkosenniemellä kotiapulaisena. Kummallakaan ei nuoruudessaan ollut mahdollisuuksia koulunkäyntiin. Myös sota vaikutti voimakkaasti tarinaani. Ilman sotaa minulla ei olisi nykyisiä geenejä enkä olisi syntynyt tammikuussa 1944. Isä oli syntynyt 1917 ja oli yhtä mittaa seitsemän vuotta asevelvollisena, sotilaana puolustamassa Suomea ja linnoitustöissä. Äiti ja isä tapasivat Pelkosenniemellä välirauhan aikana. Jouluaattona 1942 isä haavoittui vaikeasti vatsaan ja oli sotasairaalassa muutaman kuukauden. Keväällä hän pääsi tapaamaan äitiä ja minä sain alkuni. Isä oli kursittu sen verran kasaan, että hänet vietiin jälleen rintamalle. Näistä syistä tämä albumini sodan aikainen kuvakollaasi kertoo niin paljon minusta. Suurin uhka, mikä meillä on jäljellä, on edelleen itärajan takana.  Sen hyökkäyksen vanhempamme torjuivat ja ikäpolveni säästyi sotimiselta ja Siperialta.

Sodan jälkeen vanhempani saivat rintamatilan Ylitornion Kuijasjoelta, jonne muutimme 1948. Ensimmäiset muistikuvani ovat tuosta matkasta kuorma-auton lavalla kohti uutta kotia. Kuijasjoella ei ollut vielä tietä, vaan soudimme veneellä pitkin jokea ja siellä isä alkoi rakentaa pientä mökkiä asunnoksemme. Muistan kuinka ruuaksi kastoimme leipää sulatettuun läskiin ja olin polvillani pöytänä toimineen jakkaran vierellä.

Vasemmalta sylissä Kyllikki, äiti Rakel, minä Kalervo, Kauko ja Inkeri. Vuosi 1949.

Kun olen omille lapsilleni kertonut näistä asioista, niin heille on tullut mieleen elokuvien ja kirjojen villin lännen uudisasukkaat. Valtion päätös sijoittaa kymmeniätuhansia sotilaita näille asutustiloille oli valtion kannalta viisasta. Mutta ihmisten elämä näillä tiloilla oli kohtuuttoman kovaa. Tyhjin käsin ja ilman koneita piti aloittaa maanviljelystilan perustaminen asumattomaan korpeen. Siellä ihmiset käsin raivasivat peltoa, kaivoivat ojaa ja kuokkivat maata saadakseen muutaman hehtaarin peltoa lehmien heinää varten. Vielä perunamaa ja joskus kylvettiin ohraa, jonka halla usein vei ja sen viljely lopetettiin. Monet kärsivät sotavammoistaan tai muutoin menetetystä terveydestään. Muistan kuinka isäntiä oli metsätöissä nitropurkki puseron taskussa. Isänikin sotavamma piinasi häntä koko loppuelämän ja piti välillä velliruualla.

Mellakosken koululaisia vuonna 1954. Ei silloin vaatteilla voitu koreilla. Kalervo keskirivin oikeassa reunassa.

Varsinkin äitiäni kaiveli se, että hän ei ollut saanut käydä kouluja vaikka todistus oli täynnä kiitettävää numeroa. Kun minä menestyin kansakoulussa ja opettaja kannusti vanhempia panemaan minut oppikouluun, niin sitten he tekivät näin. Järjestely ei ollut ihan yksinkertainen. Koulu oli yli 60 km päässä eikä sinne ollut päivittäistä linja-autoyhteyttä. Ylitorniolle menin ”kortteeriin” ja kotona kävin kahden viikon välein samalla taksilla, jolla isännät kävivät uusimassa vekseleitään. Kun joutuu 11-vuotiaana hoitamaan täysin omat asiansa ja huolehtimaan läksyistä, niin moni samalla tavalla kirkolle järvikylistä tullut ei siitä selvinnyt. Rahasta oli pulaa eikä vanhemmilla ollut säännöllistä tuloa. Ensimmäisen vuoden Ylitorniolla olin talossa, jossa rouva vaati vuokranmaksua päivälleen. Muistan, että kerran vuokrapuhuttelun jälkeen lähdin kesken kouluviikkoa pahoilla mielin linja-autolla kotia päin. Loput kilometrit kävelin ja itkin melkein koko matkan.  Kun tiesin vanhempieni rahatilanteen, niin maailma tuntui niin epäoikeudenmukaiselta. Rouva ei ottanutkaan minua enää seuraavaksi talveksi, mikä oli minulle hyväksi. Pääsin asumaan hautausmaan kupeelle Signe ja Eelis Kaupille, joka oli hieno pariskunta. He ymmärsivät täysin meidän taloustilanteemme ja saimme maksaa silloin kun rahaa saatiin. Linja-autokin oli alkanut kulkea ja Eelis lainasi joskus kyytirahan, jotta pääsin kotiin. Keväisin ja syksyisin ajoin tuon 60 km matkan lauantaisin ja maanantaisin polkupyörällä. Kun syksyn pikkupakkasessa lähti polkemaan koululle ajoissa, että ehtii tunneille, niin siinä vilu vaihtui äkkiä hieksi.

Ylitornion partiolaisia vuonna 1960. Vasemmalta Yrjö Seppänen, Kanerva, Veikko Aho, Kalervo Niskakoski, Tapio Leinonen, Eljas Aho, Jouko Blomberg ja Pekka Rantala (myöh. Lanko). Leinosesta tuli pappi, Blombergista YLE:n toimittaja ja Lanko-Pekasta maakunnan tunnettu kuuluttaja ja puhepersoona. Muiden henkilöiden vaiheita en tunne. Partiokuvaan liittyy yksi kuvaava muisto. Haimme partioleirille vanhan poroisännän Holsterin vieraaksi ja kun hän kuuli, mistä olin, niin hän totesi "Onko tosi, että joku Kuijasjokivarresta on pannu pojan partioleirille?"

Ajattelin, että minulla ei ole taloudellisia mahdollisuuksia jatkaa lukioon, jonne olisi pitänyt muuttaa Tornioon asti, jonne oli suoraa tietä 80 km. Menin kesäksi Kemijärvelle sisareni Inkerin luo ja pääsin vetämään mittanauhaa hänen kartoittajamiehelleen Yrjölle. Kun sain palkkani säästöön ilman menoja, niin ajattelin, että jos sittenkin voin mennä lukioon. En kertonut asiasta kenellekään, vaan hyppäsin junaan ja matkustin Tornioon. Pyrkiminen onnistui ja pääsin sisään. Ensimmäiset kaksi viikkoa asuin matkustajakodissa, jossa samassa isossa huoneessa nukkui joukko kulkumiehiä ja muita vähärahaisia. Läksyjen teko siinä oli rauhatonta ja sainkin asunnon. Pieneen huoneeseen mahtui vain yksi sänky ja siinä nukuin koulukaverin vieressä. Sitten pääsin asumaan väljemmin ja koko ajan kävimme syömässä Tyyne Partasella päivällisen. Saman pöydän ääressä oli muitakin Ylitorniolta, Pellosta ja Kolarista Tornioon lukioon tulleita.

Tornion koulukuvassa vasemmalla Kalervo ja keskellä ystäväni Timo Eeronheimo Pellosta. Timolla oli loma-asunto Äkäslompolossa. Ylläni olevaan villapaitaan lainasin rahat Paavo Erkheikiltä, kun yhtenä päivänä entinen asu hajosi ja kouluun oli syytä mennä. Kevätkaudella minulla itsellä ei ollut enää omaa rahaa. Hyväsydämisestä Paavosta tuli myöhemmin pappi.

Kesät olin Yrjöllä töissä ja nyt länsirajalla Kolarissa, Kittilässä ja Muoniossa. Yhtään työkeikkaa meillä ei ollut Äkäslompoloon enkä käynyt silloin kylässä. Kiitollisena mietin jälkeenpäin, että ilman tätä minulle järjestettyä työtä lukion käynnistä ei olisi tullut mitään. Kesän ansioilla tuli melkein koko talven toimeen kun ei käyttänyt yhtään rahaa muuhun kuin pakolliseen ruokaan ja asuntoon. En ostanut edes yhtä karkkipussia kolmeen vuoteen. Haaveilin käytetystä mankasta ja haksahdin viimeisenä syksynä ostamaan sellaisen. Onneksi kelanauhuri ei toiminut kunnolla ja sain katuvaisena markkani takaisin.  Kotoa sain vähän rahaa kun pyysin, mutta tiesin taloustilanteen ja kahdeksan lapsen perheen menot. Siksi rahan pyytäminen ei tuntunut oikealta. Valmistuttuani lakimieheksi soitin kerran isälle Helsingistä ja kiitin häntä ja äitiä koulutuksen järjestämisestä minulle. Isä oli pitkään hiljaa ja sanoi sitten "Heitämä pois" ja sulki puhelimen. Huonojen vaatteiden vuoksi eristäydyin tytöistä. Vasta ylioppilaskirjoitusten jälkeen leikin sormusleikkiä rinnakkaisluokan Kaijan kanssa ja siitä lähtien ollaan oltu yhdessä. Ei ollenkaan paha tulos yhdestä leikistä. Kaijan luo kerrostaloon mentiin hissillä, mitä konetta käytin ensi kertaa 19-vuotiaana. Olimme naapurin Taiston kanssa ensimmäiset ylioppilaslakin saaneet sadan kilometrin säteellä. Niin harvinaista ja kovan työn takana opiskelu Lapissa silloin oli.

Ylioppilas 1963 Tornion Yhteislyseo

Isäni Martti oli ostanut vanhan Packardin. Sain lainata sitä ja kävimme Kaijan kanssa mahtavan reissun Kittilässä heti kesällä 1963. Seuraavan kerran minulla oli auto, kun v. 1972 onnistuin ostamaan kupla-volkkarin eli VW 1300.

Kaija oli lähdössä opiskelemaan Helsinkiin ja minäkin ihmettelin samaa mahdollisuutta. Vanhempieni maitotilin perusteella sain Ylitornion Osuuspankista korkeakorkoisen opintolainan ja sen turvin lähdettiin Helsinkiin. Erillään asuttiin, koska siihen aikaan vuokra-asunnon saivat vain naimisissa olevat. Perhepiirin häät pidettiin Torniossa 1966 ja pääsimme asumaan opiskelija-asuntolaan Vallilaan. Vuoroin opiskeltiin ja vuoronperään oltiin töissä. Osan aikaa ja viimeiset kaksi vuotta elettiin pankkilainalla ja valmistuttiin molemmat. Kieliä opiskellut Kaija halusi Ruotsiin saamaan varmuutta akateemiseen kielitaitoonsa, sai työpaikan ja sinne sitten mentiin. Minulla oli valmis lakimiehen tutkinto ja ajattelin, että kyllä minä jotain työtä löydän. Vuokrasimme pakettiauton ja ystävämme Lohinivat lähtivät viemään meitä Ruotsiin. Asuimme viikon tätini luona ja löysimme pienen asunnon. Ruotsin rajalla eläneenä minua ei ruotsin kieli kiehtonut ja olin siinä huono. Kahden viikon kieliopiskelun jälkeen päätin hakea töitä. Ruotsin Kouluylihallitus haki opintojensa loppuvaiheessa olevaa lakimiestä laskujen perintään, konkurssivalvontaan ja muuhun selvittelyyn. Työpaikkailmoituksessa oli seitsemän sanaa, joista viisi jouduin katsomaan sanakirjasta. Soitin ja en antanut vastanneen päällikön puhua, vaan esitin opettelemani tapaamispyynnön. Se onnistui ja kaksi vuotta meni Ruotsin valtiota palvellessa. Toimistotyön kielivaatimukset narskuttivat kuulemma alussa öisin hampaitani. Mielenkiintoista aikaa ja tuliaisena takaisin Suomeen meillä oli poikamme Tomi 1 v.

Takaisin Suomeen ja aloitin Valtion tietokonekeskuksen lakimiehenä. Sitten talon johto pyysi minua mukaan oikeus- ja poliisihallinnon projektiin, jossa asiakkaan ja talon välille oli tullut ymmärrysvaikeuksia ja skismaa.  Hyvät välit sitten saatiin ja työnantajani tarjosi minua ja muutamaa muuta henkilöä siirtymään asiakkaan palkkalistoille. Jotenkin vain ajauduin poliisin tietohallintoon ja ennen pitkää istuin yksinäni Helsingissä ja tosiasiassa johdin poliisin etsintäkuulutusrekisterin käyttöönottoa ja käyttöä. Kiersin poliisilaitoksia ympäri Suomea opettamassa ja keräämässä kokemuksia. Tekemieni ohjeiden saaminen ministeriöstä kentälle kesti tuhottoman kauan. Ennen pitkää keksin, että lähetin ohjeen luonnoksena lausunnolle komisarioverkostolle eri poliisilaitoksiin. He ymmärsivät tilanteen ja työt sujuivat. Yksin toimien oppi liiankin omatoimiseksi. Keksin, että ajamalla ristiin etsintäkuulutetut sakot ja veronpalautukset valtio saisi näppärästi rahaa maksuhaluttomilta sakkolaisilta. Junailin asian, mutta oli aikataulupulmia ja sovin postin erään johtajan kanssa menettelyn yksityiskohdista. Posti ei ollut luottamusmiesten mukaan sopinut asiasta henkilöstön kanssa ja minut soitettiin postiin kriisipalaveriin. Postin henkilöstöjärjestö kieltäytyi menettelystä ja uhkasi muillakin työtaistelutoimenpiteillä juuri ennen joulua. Jotenkin järjestöväki piti minua viattomana selkkaukseen ja saimme sovittua asian hoidon. Hanke tuotti vuosittain selvää markkarahaa miljoonakaupalla ja säästi valtavasti organisaation työtä.

Minulla on aina ollut jo koululaisesta alkaen asiat siististi järjestyksessä. Tässä kotityöpaikka Rakentajantiellä Helsingissä. Seinällä on ylitorniolaisen Tapani Rantalan "Kullerot".

Edesmennyt oikeusministeriön kansliapäällikkö Kai Korte kutsui minut vuonna 1980 luokseen. Hän ehdotti, että tulisin perustettavan Tietosuojakomitean sihteeriksi. Kutsu tuntui mielenkiintoiselta ja pari vuotta meni tässä työssä. Osasin nyt ruotsia ja tutkin pohjoismaiset vastaavat lait ja mietinnöt sekä muuta valmista eurooppalaista aineistoa. Kuukauden kuluttua esitin komitealle laista rungon. Kun komitean työtä oli jäljellä vielä kaksi vuotta, niin puheenjohtaja ei pitänyt ollenkaan esityksestä. Se luomani ajatusrunko säilyi koko käsittelyn ajan. Silloinen lainsäädäntösihteeri Salme Kandolin oli työparini ja hän taitavasti muotoili ajatuksia tarkoiksi pykäliksi. Tietosuojalaki saatiin viimein aikaiseksi ja peruspykälät ovat siinä vieläkin tallella. Ministeriössä ei juuri ollut työmahdollisuuksia ilman jonkin suuren puolueen jäsenkirjaa ja niin palasin takaisin Valtion tietokonekeskukseen.

Uudessa päällikkötehtävässä oli lakimiestyötä vain neljäsosa eli henkilöstöhallinnon ja toimittajien sopimusten osalta. Muu osa oli tietojenkäsittely-yksikön johtamista. Tein myös raskaita henkilöstöhallinnon järjestelyitä ja yksiköiden alasajoja. Sitten minulle annettiin tehtäväksi laittaa tulostuspalvelu taloudellisesti kuntoon. Uusi erittäin varovainen johtajani ei hyväksynyt esitettyä yritysjärjestelyä. Koska tarkistetut laskelmamme olivat vedenpitävät, niin vein silti asiaa salaa eteenpäin. Rangaistus jäi puhutteluksi ja yritysjärjestely ja sen mukaiset rakennelmat viimeisteltiin. Sitten alkoivat todelliset seikkailut. Uusi vaihtunut johtajamme oli kollegani ja oikea sählä. Ensitöikseen hän erotti minut ja kävin töissä lähes neljä kuukautta tekemättä virallisesti mitään. Lähimmän työpisteeni lisäksi tästä tilanteesta ei tiennyt kukaan muu kotona tai muualla. Koska laillista perustetta erottamiselle ei ollut, niin irtisanominen kuivui kasaan. Sain maksettua tämän ilkeyden hänelle takaisin ja mies lähti toiseen taloon.  Minulle ikävämpi tapaus oli läheisen työkaverini tekemä yritys syrjäyttää minut. Tämä selkään puukotus oli varsinainen kiitollisuuden osoitus hänen hyväkseen tekemistäni asioista. Sitä tekoa en antanut anteeksi enkä koskaan tule antamaan.

TietoEnatorin aikaan tietokonesalissa huippuammattilaisten kanssa. Keskellä Ari-Matti Näsman ja oikealla Lars Frenzel.

Sitten tuli maailmanlaajuinen projekti muuttaa kaikkien atk-päivämäärien merkintä sopivaksi 2000-luvulle. Tämä ns. Y2K-projekti kesti kolme vuotta ja kattoi ison yrityksen kaikki asiakkaat ja järjestelmät. Johdin koko käyttöpalvelun projektia ja se huipentui siihen, että olin neljästi TV:ssä haastateltavana. Ikimuistoinen uudenvuodenaatto! Tässä vaiheessa työantajani oli kasvanut jo yli 15.000 henkilön kansainväliseksi yritykseksi. Kolme vuotta lähin esimieheni oli ruotsalainen. Viimeiset neljä vuotta tein töitä kansainvälisissä projekteissa. Kahdeksan vuotta olin Suomen edustajana pohjoismaisessa IT-päällikköjärjestössä järjestäen seminaareja ja puhujia niihin. Palkaksi sai tutustua moniin paikkakuntiin Grönlantia myöten. Vapaaehtoistyössä olen ollut mukana koko elämäni. Pitäjänmäen Tarmon jääkiekossa tein töitä 28 vuotta, josta valtaosan puheenjohtajana. Viisi vuotta olin Kauniaisten GrIFK:ssa poikani mukana valmennustehtävissä. Tyttäremme Johanna harrasti ratsastusta ja pystyäkseni olemaan mukana hänen harrastuksessaan menin 50-vuotiaana ratsastuskouluun. Kolmen vuoden viikottaisen harjoittelun jälkeen yhteistyö hevosen kanssa tuntui mukavalta. Menin Suomen mestarin Peik Andersenin estekurssillekin, mutta sen jälkeen totesin taitotasoni viittaavan enemmän maastopuolelle. Ensimmäiset tanssiaskeleet otin kolmikymppisenä ja kymmenen vuotta myöhemmin kävimme muutaman vuoden kursseillakin. Lentopalloa pelailin taloyhtiön jengissä 25 vuotta ja muutaman vuoden olen rullaluistellut. Eläkkeelle lähdin hyvillä mielin täytettyäni 65 vuotta. Asuimme Äkäslompolossa mökillämme 5,5 vuotta.. Pitkä latuverkosto ja Ylläksen rinteet ovat sellaisia, joita muualta ei löydy. Kesäkausikin mennä hurahti erilaisissa harrastuksissa. 

Kuvassa kanssamme ovat lapsemme Tomi ja Johanna joulupöydässä 2009 Äkäslompolon mökillä. Molemmilla lapsilla on hyvät koulutukset ja ammatit. Olemme ylpeitä lapsistamme ja on mukava saada tavata heitä.

Kun ensimmäinen lapsenlapsemme syntyi, muutimme takaisin Helsinkiin. Syntyi toinenkin lapsi ja molempia olemme hoitaneet joko joka päivä tai osan viikkoa kunnes he ovat olleet kolmivuotiaita ja menneet päiväkotiin. Näin lapsiin on syntynyt hyvin lämmin suhde. Tämä hoitotyö ja yhdessä oleminen on minulle hyvin merkittävä asia. Olen saanut olla terveenä ja harrastan 2020-luvulla lentopalloa, jumppaa, padelia ja pokeria. Ja tietenkin tämän sivuston kehittämistä ja ylläpitoa.

Kalervon synttärit tammikuussa 2000 ennen corona-ajan tuloa. Vasemmalta Kaija, edessä Lilja, Kalervo sylissä Alissa ja tyttäremme Johanna. Tytöt ovat Annin ja poikamme Tomin ja meidän kullannuppuja.

Mikä tämän minun tarinani sisältö sitten on? Se on tyypillinen monelle ikäpolveni edustajalle. Köyhistä oloista nousu normaalisti toimeentulevaksi kansalaiseksi kuten koko Suomi nousi sodan jälkeen. Se valtava ero elintasossa, mikä sodan jälkeen näkyi rajalla Suomen ja Ruotsin välillä, on supistunut olemattomiin. Muistan kuinka lähes kymmenvuotiaana ahmin tuoksuja Ruotsin kaupassa ja näin siellä ensi kerran banaanin ja muita outoja tavaroita. Koulutukseen on nykyään helppo päästä, jolle asialle kaikki eivät enää osaa antaa arvoa. Olen saanut hyvän elämän ja säästynyt monelta murheelta. Jos olisin elänyt muutama sata vuotta sitten, niin melko varmasti olisin päätynyt kapinallisena hirteen. Sen verran vaikeaa minulla on hyväksyä painostusta, sortoa taikka mielivaltaisuutta. - Äkäslompoloon liittyen tarinani on varmasti alku niille eläkeläisille, jotka työelämän jälkeen viettävät suurimman osan vuodesta täällä. Äkäslompolossa on hyvä olla!