-

Tervanpoltto ja tervan kuljetus

Äkäslompolon kylän suurin tulolähde oli yhteen aikaan tervanpoltto. Sama koski myös lähialueita 1800-luvun puolivälin jälkeen.. Kuvassa vanha tervahauta Äkäsjoen Niesajoelta v. 1922. (Kuva Samuli Paulaharju/SKS KRA)

Nykyään on vaikea ymmärtää, kuinka paljon tervaa tarvittiin ennen joka taloudessa. Kaikkien rakennusten pärekatot tervattiin niiden kestävyyden lisäämiseksi, lähes kaikki työkalut tervattiin, reet, kelkat ja sukset tervattiin. Käytettiinpä tervaa myös lääkkeeksi ja sääskien torjuntaan (pikiöljy). 

Tervaa oli opittu valmistamaan jo muinoin, mutta taloudellisesti merkittävksi se nousi 1800-luvulla. Purjelaivoihin tarvittiin paljon tervaa ja siitä tuli Suomen ensimmäinen merkittävä vientituote. Terva oli metsävaroiltaan rikkaalle Suomelle tärkeä vientitavara satojen vuosien ajan. Tervakaupan huippu ajoittuu vuoteen 1863, jolloin tervaa vietiin maasta lähes 30 miljoonaa litraa. Laivanrakennusteollisuuden räjähdysmäinen kasvu Euroopassa ja tervan jatkuva kysyntä oli köyhälle ja kehittymättömälle maalle suuri mahdollisuus. Se takasi toimeentuloa niillekin, joita maanviljelys tai karjanhoito ei kyennyt elättämään.

Ennenkuin tervaiset puut voitiin latoa hautaan, ne piti hakea metsästä ja hakata sopivan pieniksi pilkkeiksi. Tervaspuita kerättiin luonnon muodostamista tervaisista puista, mutta puita myös kolottiin, jotta ne tulisivat tervaisiksi 4-5 vuoden päästä. Äkäslompolon tervaspuiden tekijöillä oli majapaikkanaan multakota lähellä nykyistä Kotamajan kahviota. Ennen vanhaan tervaspuita kaadettiin ja haettiin vapaasti valtion metsistä. Mutta 1800-luvulla se kiellettiin ja valtion metsäin "hosmestarilta" piti saada lupalappu kantojen, juurien ja kuolleiden puiden hakkaamiseksi tervaspilkkeiksi. 

Äkäslompolon kylällä oli useita tervanpolttohautoja. Tässä Jonne Äkäslompolo laskemassa tervaa puuränniä pitkin tynnyriin. Viimeinen merkittävä tervanpolttaja oli Iisko Ristimella, jolla oli tervahauta lähellä kotiaan ja Äkäsjokea. Kylän viimeisen tervahaudan valmisti ja poltti Aapi Äkäslompolo1960-luvun vaihteessa Konijänkän rantatörmässä.

"Kaikki mitä teet, tee tervalla vaan, sananlasku tämä onpi paikallaan". Näin oli vanha sääntö. Kuvassa  sodan jälkeinen tervahauta tuotannossa vanhan Nilivaaran tien lähellä. Tervamestarina tässä kuvassa Aatos Kaulanen. Terva juoksi runtinreiästä ränniä pitkin astiaan. Aatoksella on kädessään pitkä keppi, jolla reikä tarvittaessa tukittiin. Kolarilaiset olivat taitavia tervantuottajia ja heitä käytettiin naapurikylissäkin tervahaudan ja tervankeiton mestareina.

Tervanpoltto oli 1800 luvulla Äkäslompolon pääelinkeino. Kylässä tehtiin tervatynnyreitä ja vaati ammattitaitoa saada puutynnyri niin pitäväksi, ettei terva valu ulos. Tynnyreihin lastattu terva kuljetettiin veneellä pitkin Äkäsjokea kohti Muonionjokea. Osa tynnyreistä laitettiin virran mukana kulkemaan kohti alajuoksun sulkupuomia ja uitettiin sinne.

Seuraavat kolme kuvaa museovirasto.

Äkäsjoen suulla oleva koski oli sen verran vuolas, että tynnyreiden pelättiin rikkoutuvan siinä. Niinpä tynnyreitä kuljetettiin loppumatka hevoskärryillä Muoniojoen rantaan. 

Tynnyreitä kuljetettiin myös isoissa veneissä, mutta useimmiten tervatynnyrit aseteltiin lauttaan ja kuljetettiin niissä pitkin jokea. Kuvassa Muonionjoella tynnyreistä tehtiin lautta, joka sitten uitettiin Tornioon. Oli tärkeää asetella ja sitoa tynnyrit koivuvitsaksin niin, että tappi oli ylöspäin.

Tynnyrit oli uitettava 200 km Tornioon. Muonion- ja Tornionjoen koskien vuoksi lautta oli joustava, mutta sen piti olla riittävän hyvin tehty, etteivät tynnyrit irronneet koskissa. Lautan joka kulmassa oli isot airot, joilla lauttaa ohjailtiin. Kun Kukkolankoski oli onnellisesti ohitettu, niin loppumatka Röyttän satamaan oli jo helppoa. Röyttästä terva laivattiin eteenpäin aina Englantiin ja muualle Eurooppaan. Tämä kuva voitiin paikallistaa, koska taustalla näkyy Kolarin vanha kirkko.