Äkäslompolon lyhyt historiikki kyläsuunnitelmaa varten
Jääkausi on alueelta väistynyt uusimpien Ruotsin puolen Aareavaaran arkeologisten löytöjen perusteella jo yli 11 000 vuotta sitten, ja Ancylusjärven ranta lienee ulottunut jonnekin Hannukaisen tienoille. Äkäslompolo oli siis jääkauden jälkeen melkein merenranta-aluetta.
Vanhin asutus on kivikaudelta, ja merkkejä siitä on tavattu eri puolelta Äkäslompolo-järveä. Kylästä on löydetty mm. kivikautinen tuuran pala, ja Ulkutievan rannasta on kaivettu esiin kvartsi-iskoksia, jotka kertovat kivikautisesta aseiden valmistuksesta. Kylästä on löydetty myös kaksi ikivanhaa suksea, joiden ikää ei ole määritetty.
Varmaa tietoa ei ole siitä, keitä kivikautiset asukkaat olivat, mutta se tiedetään, että ennen suomalaista uudisasutusta täällä asuivat metsästäjä- ja kalastajalappalaiset. Heidän elostaan ei ole jäänyt paljon merkkejä maastoon, kun he rakennelmissaan ja työkaluissaan käyttivät luonnonmateriaaleja, jotka hävisivät muutamassa vuosikymmenessä. Parhaiten ovat säilyneet peuranpyyntikuopat, joista muutama on yhä näkyvissä mm. Kesänkijärvelle menevän tien varressa. Puhuttu kieli on säilyttänyt historian maastoa paremmin: tunturien ja muiden merkittävien maastonkohtien vanhat nimet ovat paikallisessa murteessa kaikki metsäsaamelaisperäisiä. Hangas- ja samanlähtöinen äkäs-sana mm. kertovat peuranpyynnistä ja tarkoittavat peuranpyyntiaitaa.
Metsäsaamelaiset käyttivät vähiä porojaan ajokkaina, takkaporoina sekä houkutuseläiminä metsäpeurojen pyynnissä. Poroja myös lypsettiin. Suurporotalous muodostui kuitenkin peuranpyynnin korvaavaksi elinkeinoksi vasta, kun metsäpeurat alueelta oli hävitetty niin vähiin, että niiden varassa ei lihataloutta voitu ylläpitää.
Osa metsälappalaisista sulautui suomalaisiin uudisasukkaisiin ja omaksui heidän elinkeinonsa, pienimuotoisen karjatalouden, jonka kylkeen liittyi luontaisena osana vanha pyyntikulttuuri kuten uudisasukkaillakin. Osa siirtyi harvenevien peuralaumojen perässä pohjoiseen jo 1700-luvun puolivälin tienoilla, ja – Samuli Paulaharjun mukaan – palasi myöhemmin takaisin harjoittamaan porotaloutta.
Poro on kesytetty tunturipeurasta, joka soveltui tarkoitukseen metsäpeuraa paremmin. Porosaamelaissuvut tulivat Äkäslompolon alueelle suhteellisen myöhään 1800-luvulla. Perimätieto kertoo useista lappalaisten asuinpaikoista Äkäslompolon ympäristössä, lypsykaarteista, nileistä jne., mutta tietoa ei ole siitä, kertovatko tarinat metsä- vai porosaamelaisista vai ehkä molemmista.
Metsäsaamelaisten kodat olivat ilmeisesti alun perin riukurunkoisia tuohella katettuja, ja eri pyyntialueille rakennettiin omat kiinteät kotakenttänsä. Täkäläisen suorarunkoisen koivun tuohi soveltui hyvin kattamiseen, ja vastaavanlaisia kotia on tavattu Keski-Ruotsin saamelaisalueilla. Tämä pirrikodaksi kutsuttu kotamalli siirtyi sellaisenaan myös uudisasukkaille, ja näitä kodan jäänteitä on yhä näkyvissä entisten niittyjen rantamilla, mm. Niesajoen latvoilla, Lalvavuomassa ja Ahojänkässä. Yliperältä tulleet porosaamelaiset toivat myöhemmin siirrettävien kotien käytön myös Kolarin seudulle.
Äkäslompolon alueen porosaamelaisia olivat Junkat, Nutit, Taskiset, Vasarat ja Suikit. Suvut ovat tulleet alueelle poroineen Enontekiön ja Muonion puolelta tai kauempaakin Ruotsin ja Norjan tunturialueilta. Taskisen suvun viimeinen merkittävä poronhoitaja oli Simon Salmijärvi, joka asui jo taloa Salmijärven rannassa. Vasaroiden kenttä oli Äkäsjärven eteläpäässä Ruonajoen suussa, ja Suikkien suku eleli Pakasaivon ympäristön kankailla. Nutit asustelivat Tiurajärvessä, ja Junkan suku on jättäyt jälkeensä maastonnimet Junkanpalo Kiuaskeron lähellä ja Junkanvaara Ison Kaupinjärven pohjoispuolella. Useimpien Äkäslompolon kanta-asukkaiden juuret ovat myös jossakin näistä lappalaissuvuista.
Myös melkein kaikissa kylän taloissa oli porokarjaa ainakin ajoporojen verran. Jo vuonna 1820 oli Mikko Tanelinpoika Äkäslompololla 75 poroa, ja vuonna 1912 Lorens Gardinilla oli 91 lukuporoa. Poronhoidosta tuli tärkeä tulonlähde ja lopulta muutamaan taloon pääelinkeinokin. Gardinit ovat yhä kylän merkittävin porosuku, ja kolmessa muussa kylän talossa poronhoitoa harjoitetaan päätoimisesti.
Heikki Kaartinen muutti tarinan mukaan Pohjois-Savosta ensin Kärsämäelle. Kun vihavenäläinen poltti hänen talonsa, hän siirtyi uudisasukkaaksi Tornionjokivarteen 1500-luvun viime vuosina ja tuli perustaneeksi Kaartisen kylän Pajalan eteläpuolelle. Hänen jälkeläisensä, Taneli Kaartinen, muutti Äkäslompoloon v. 1748 kylän ensimmäiseksi pysyväksi asukkaaksi, ja hänen nimensä muuttui asuinpaikan mukaan Äkäslompoloksi. Samuli Paulaharju kertoo kyllä turtolalaisesta Martin Pietarista, jonka kalavesiä Äkäslompolo oli ja joka yritti asua kylää ennen Tanelia, mutta ei koskaan saanut taloaan veronmaksukykyiseksi. Kolarissa tilat olivat yleensä 1/8 manttaalin suuruisia, mutta Äkäslompolon tila oli 3/16 manttaalin tila eli kuului Kolarin suurimpiin.
Erkki Ollinpoika Luosujärvi oli perustanut järven etelärannalle Kaulan tilan, jota verotettiin ensimmäisen kerran v. 1844. Vaikka Erkki koetti karkoittaa hallan kaivamalla kolme nykyään syvinä kuruina näkyvää ojaa Kaulavaarasta järveen, hän joutui siirtymään v. 1869 Karhulahdesta Nilivaaran päälle. Sinne halla ei jaksanut nousta. Autioituneen Kaulan tilan asutti muutamaa vuotta myöhemmin Juho Pudaksen perhe, jonka sukunimi vaihtui Kaulaksi ja edelleen Kaulaseksi. Kaulasista tuli Äkäslompoloiden rinnalle toinen kylän valtasuvuista, ja harvassa ovat edelleenkin ne kantatalot, joissa ei kummankaan suvun jälkeläisiä ole. Äkäslompolon ja Kaulan tilojen lisäksi kylään perustettiin kolme torppaa: jo edellä mainittu Nilivaara 1896, Matalalahti (Lahti) 1912 ja Kenttälehto (Lehto) 1915.
Maatalous on aina ollut pääosaltaan karjataloutta, joka perustui aluksi hyviin joki- ja puronvarsiniittyihin, joita alueella oli runsaasti, mahdollisesti majavapatojen vuoksi. Niittyjä kasteltiin patoamalla puroja kevätkesäisin. Karja oli pienikoisia lapinlehmiä, jotka söivät vähän, vaativat vähän tilaa, osasivat löytää ravinnon metsästä ja pysyivät terveinä vaatimattomissa oloissa.
Pieniä peltotilkkuja ei alunalkaen tuhlattu heinän kasvatukseen, vaan niillä viljeltiin ohraa, joka hyvinä vuosina antoi leipäviljan, yritettiinpä lämpiminä 30-luvun vuosina kasvattaa vehnää ja ruistakin. Vilja puitiin riihissä, kunnes 1920-luvun lopulla kylän isännät hankkivat yhteisen puimakoneen. Kylässä oli eri aikoina ainakin kolme myllyä, Äkäsjoessa, Kaupinjoessa ja Niliojassa. Neljäs mylly on mahdollisesti ollut Revonkantomaanojassa päätellen siitä, että ojaa on kutsuttu myös Myllyojaksi. Karjat olivat suurimmillaan neljän viiden lehmän ja pienen lammaskarjan kokoisia. Peruna tuli Äkäslompolon korkeudelle vasta 1800-luvun alkupuolella.
Lehmät kulkivat kesäisin vapaasti metsälaitumilla, ja lampaat vietiin koko kesäksi metsään tai tunturiin. Heinänteko niityillä kesti viikkokausia, ja talvella heinät ajettiin poroilla ladoista tai talvisauroista kotiin. Lisärehuksi riivittiin koivunlehtiä, kuivatettiin lehtikerppuja ja niitettiin kortetta varsinkin lampaiden ja porojen talviruoaksi.
Metsästys ja kalastus olivat merkittäviä elinkeinoja, ja tärkeimpiä saaliita olivat turkiseläimet. Viimeisen majavan seudulta tappoi perimätiedon mukaan Äkäsjoesta Karinivan kohdalta Äkäslompolon Jussa, joka eli 1807 – 1884. Hänen pojanpoikansa, Hans Kustaa Äkäslompolo eli Pikku-Kusti (1872 – 1960), oli viimeinen pääelinkeinonaan metsästystä ja kalastusta harjoittanut äkäslompololainen. Hän tappoi – kuten Jussa-isoisänsäkin – yhdeksän karhua, määrättömästi turkiseläimiä ja suuren määrän hirviä, jotka tuohon aikaan olivat harvinaisia. Kesät hän kalasteli eikä viljellyt maata muiden kylän isäntien tapaan perunamaata ja pientä peltotilkkua lukuunottamatta
Tervanpoltto oli pitkään tärkeä elinkeino kylässä, ja tervahautojen jäänteitä on näkyvissä kaikkien Äkäslompoloon laskevien vesien varsilla. Näin mm. Ison Kaupinjärven, Pikku-Kaupin ja Kesänkijärven rannoilla ja luonnollisesti Äkäsjoen rantatörmissä. Rannoilla siksi, että tervatynnyrit kuljetettiin irtouittona Muoniojokeen asti, missä ne sidottiin vitsaksilla suuriksi tervalautoiksi. Viimeinen mainittavista kylän tervanpolttajista oli Iisko Ristimella, joka poltti tervaa Rautuojan suussa lähellä nykyistä Stenforsin majaa. Viimeisen haudan poltti Aapo Äkäslompolo 60-luvun vaihteessa Konijänkän rantatörmässä.
1870-luvun alkupuolella alkoivat suuret metsätyösavotat eteläisessä Kolarissa, ja seuraavalla vuosikymmenellä aloitettiin hakkuut Äkäsjokivarressa. Talviset savotat ja keväiset uitot tarjosivat kymmenien vuosien ajan töitä kylän miehille. Tukinajoon tarvittiin hevosia, mutta sopivan myötäisissä maastoissa tukkeja ajettiin myös porohärillä. 1950-luvulla kylään tuli ensimmäinen traktorisavotta, ja hevosen käyttö metsätöissä alkoi vähetä jääden lopulta vain muutaman yksityisen metsänomistajan harrastukseksi. Uitot Äkäsjoessa loppuivat 1960-luvun loppuun tultaessa.
Matkailun pioneereista oli ensimmäinen Runa Lindfors, joka 30-luvun alussa ihastui kylään. Svenskt förbund för fysisk fostran för Finlands kvinnor -klubin (FFF) aktiivisena jäsenenä hän toi yhdistyksen ensimmäisen hiihtokurssin Äkäslompoloon Riihen ja Kaulasen taloon keväällä 1934. Hän oli käynnistämässä ruokakursseja tulevia ryhmiä varten ja sivisti kylää hankkimalla yhdessä muiden aktiivisten kävijöiden kanssa kylään pienen kirjakokoelman, ”Äkäslompolon ja Kukaslompolon lainakirjaston”, jota säilytettiin Riihen keskustalossa.
Merkittävin matkailun edelläkävijöistä oli Gunnar Stenfors. Hän rakensi Tunturikartanonsa eli Stenan majan v. 1947 ja toi ryhmiä majalleen mutta myös useaan kylän taloon ja opetti siten kyläläisiä matkailuyrittämisen alkeisiin. Stenfors näki kylän matkailun mahdollisuudet ja ideoi ja tuki kylän nuoren urheiluseuran toimintaa, vanhan Riemuriihen rakentamista, ensimmäistä hissihanketta jne. Stenfors kuoli Äkäsjoella kanoottionnettomuuden jälkeiseen sairaskohtaukseen jo vuonna 1955. Hänen muistolaattansa on Kesänkitunturin laen kiviröykkiössä.
Näiden ruotsinkielisten pioneerien ansiota on, että suurin osa kylän ensimmäisistä asiakkaista oli ruotsinkielisiä ja että useimmat vanhimmista majoista olivat suomenruotsalaisten rakentamia.
Yleensä Lapissa vain jokunen kievaritalo oli saanut merkittävää matkailutuloa. Äkäslompolossa paikalliset asukkaat alkoivat Gunnar Stenforsin houkuttelemina kehitellä matkailusta itselleen sivuelinkeinoa. Aluksi vieraat nukkuivat sängyissä ja talonväki lattialla, ja välissä voi olla verho tai, kuten Tanon talossa, yhteen nurkkaan oli Oulu-pahvilla eristetty turisteille koppi.
Petsamon matkailukohde oli menetettu sodassa Neuvostoliitolle, ja saksalaiset polttivat perääntyessään kaikki Lapin siihenastiset varsinaiset matkailurakennukset Aavasaksan, Kilpisjärven ja Pyhätunturin majoja lukuunottamatta. Kolarin rakennuskannasta hävitettiin Lapin sodan aikana 95 %. Saksalainen hävityspartio kävi Äkäslompolossakin, mutta onnellisen sattuman kautta tuholta säästyivät kaikki kylän neljätoista taloa samoin kuin Kukaslompolon ja Kuopan talot sekä molemmat majat. Majoitustoimintaa voitiin siis jatkaa heti sodan jälkeen.
30-luvun hiihtokursseilla olivat omat emännät mukana, mutta sodan jälkeen matkailijat alkoivat jo luottaa paikallisiin ruokapalveluihin. Ennen sotaa alkuun päässyt kurssitus jatkui heti sodan jälkeen. Emännät oppivat laittamaan monipuolisempaa ruokaa, eikä turistien enää tarvinnut tyytyä pelkkään poronlihaan. Elettiin korttiaikaa, ja ruokahuolto oli täällä joiltakin osin helpompaa kuin etelässä Ruotsin rajan läheisyyden ja ahkeran joppauksen ansiosta.
Vuodelta 1939 olevassa Lapin Oppaassa luetellaan kylän viisi majoitustaloa: Riihi, Keski-Kaulanen, Kenttä, Rinne sekä Mäkelä. Suomen matkailijayhdistyksen vuonna 1960 julkaiseman Äkäslompolon retkeilyoppaan mukaan kylässä toimi jo kaksitoista majoittajaa. Vanhoista mukana olivat Keski-Kaulanen, Mäkelä ja Riihi, ja uusia olivat Kurula, Karila, Kotila, Lehto, Ojala, Peltola, Rantala, Sivula sekä Takalehto.
Karinivan maja valmistui 1939. 40-luvulla rakennettiin Nilipirtti (1941), Stenan maja (1947), Tammitieva (1948), Kruununmaja ja Ylläsmaja (1949). Seuraavalla vuosikymmenllä valmistuivat ainakin Ylläskartano, Tuulentupa, Pellaksen maja, Wihvelimaja, Röhkömukka ja Kuerkievari.
Matka Helsingistä Äkäslompoloon juna-, bussi-, ja hevoskyydillä kesti aluksi puolitoista vuorokautta. Rautatie päättyi Kaulinrantaan, mistä matka jatkui linja-autolla. Ensimmäisten ryhmien matkatavarat haettiin hevosilla Äkäsjokisuusta, ja asiakkaat hiihtivät 30 kilometrin matkan perille. Jo 40-luvun lopussa tie aurattiin talvisin Kuerjoen Linkoille asti ja maantie kylään saatiin vuonna 1953. Poikkijärvelle linja-auto ei sentään vielä päässyt, vaan kulku pysähtyi Kaupinjoen hataran sillan eteen. Säännöllinen Niskalan bussiliikenne kylästä Tornioon alkoi 50-luvun loppupuolella.
1960-luvulla maataloutta kehitettiin Suomessa suurempien tilojen suuntaan, ja ylituotannon vuoksi kannattamattomista pientiloista pyrittiin pääsemään eroon. Äkäslompolossakin peltoja alettiin paketoida ja metsittää ja karjoja lopettaa, kunnes ne parissa vuosikymmenessä hävisivät maisemakuvasta kokonaan. Suurtyöttömyyden vuoksi Lapista siirtyi paljon väkeä töihin Ruotsiin, mutta Äkäslompolosta lähti vain muutama ja useimmat heistäkin palasivat sieltä vuosien myötä takaisin. Maastamuuton asemesta useat perheet alkoivat panostaa majoitustilojen kehittämiseen.
Viisikymmenluvulla ei matkailua voi vielä sanoa elinkeinoksi, ja kuusikymmenluvullakin kehitys eteni verkkaisesti. Kurkkion Anja ja Vertti luopuivat karjataloudesta 1966 ja heittäytyivät ensimmäisinä kokonaan matkailuelinkeinon varaan. Huviloita rakennettiin lisää, mutta muita varsinaisia matkailuyrityksiä ei kylään syntynyt vielä tällä kymmenluvulla. Metsähallitus rakensi Kotamajan 1968, ja samana vuonna Ylläkselle saatiin uusi hissi kylän puoleiseen eturinteeseen. Kunnan omistama 1957 rakennettu hissi oli lopettanut toimintansa 1963.
70-luvulla matkailuelinkeino alkoi päästä vauhtiin, kun Kehitysaluerahasto myönsi ensimmäiset lainat majoitusrakennuksiin. Vanha Riemuriihi oli purettu, ja nykyinen Riemuliiteri avattiin 1973. Toinen merkittävä parannus iltaohjelmiin oli Äkäshotellin valmistuminen seuraavana vuonna. Kotamajaa laajennettiin 1975.
Vuodesta 1974 lähtien Metsähallitus oli alkanut hoitaa latuja, mutta keväällä 1982 Metsähallitus lopetti latujen kunnossapidon. Äkäshotellin johtajana oli Jorma Raudasvirta, josta tuli koko kylän yhteishengen nostaja, ja hänen johdollaan majoitusyrittäjät perustivat Äkäslompolon Matkailu Ry:n latuja hoitamaan.
Yhdistys hoiti ladut, mutta kohosi tehtävänsä yläpuolelle. Se rakensi ensimmäisenä Suomessa toimivan latumaksujen perintäorganisaation ja nosti latujen hoidon uudelle tasolle. Talkoohengen turvin rakennettiin Ylläksen puunrajaan valaistu lämpölatu, tehtiin siltoja, latuverkosto laajennettiin maan suurimmaksi, järven ympäri pohjustettiin ja valaistiin reitti, ja valaistu yhdyslatu Ylläsjärvelle rakennettiin yhdessä Ylläsjärven majoittajien kanssa. Musiikkitapahtumia toteutettiin, esitteitä tehtiin sekä oltiin mukana koulun liikuntahallin ja kappelin rahoittamisessa.
90-luvun vaihteessa Lapin matkailukeskuksista kasvu oli rajuinta Ylläksellä, ja siksi myös romahdus oli jyrkempi kuin muissa keskuksissa. Äkäshotellin ja hissiyhtiön ajautuminen konkurssiin veti koko kylän matkailun monivuotiseen notkoon. Kun suuret kaatuivat, pienet paikalliset yritykset pitivät Ylläksen matkailun käynnissä ja maksoivat myös konkurssiyritysten velkoja, jotka olivat yhteishankkeista jääneet.
(Markku Kurkkio, lokakuussa 2011)