Kaukon muisto elää Äkäslompolossa!
Tähän lehteen piti tulla juttu Kauko Kaulasen, Tammitievaa neljä vuosikymmentä talonmiehenä palvelleen perus-äkäslompololaisen kuulumisista. Juttu on tässä, mutta kohtalon määräyksestä muistokirjoituksen muodossa.
Kauko täytti 75 vuotta 6. heinäkuuta (1995). Juhlat olivat Lomakiekerössä ja Kauko sanoi vieraille pitämässään puheessa muun muassa: ”Kun viisi vuotta sitten tässä samassa paikassa vietin 70-vuotispäivää, en uskonut, että koskaan täytän 75. Mutta tässä mie nyt olen”. Oheinen kuva on otettu heti puheen jälkeen.
Muutama päivä ehti kulua juhlasta, kun Kauko joutui sairaalaan. Aamuyöllä 18.7. hän kutsui hoitajat luokseen ja sanoi haluavansa lähteä kotiin. Sitten hän nukkui pois.
Kauko syntyi Kurulan taloon Johanna ja Herman Kaulasen pojaksi. Lapsena hän sairasteli, mikä määräsi hänen elämänsä suunnan. Herman kuoli vuonna 1952. Kauko eli äitinsä kanssa kunnes jäi yksin vuonna 1963. Sen jälkeen hänestä ovat pitäneet huolta Irma ja Aatos (Kaulanen) lapsineen. Omassa mökissään Kauko sai asua yli kolme vuosikymmentä. Kauko kuului Äkäslompolon kyläkuvaan samaan tapaan kuin järvi ja tunturit. Sukupolvi toisensa jälkeen oppi tuntemaan hänet seurallisena ja huumorintajuisena miehenä, joka oli sinut itsensä kanssa.
Monet sukupolvet muistavat Kaukon myös omana kasvukumppaninaan. Omasta lapsuudestani viisi- ja kuusikymmentäluvuilta mieleen ovat painuneet konkkaleikit ja lentopallopelit, joissa hän oli innolla mukana. Kun kyläläiset kesäisin kerääntyivät vanhaan riemuliiteriin katsomaan elokuvia, pienen talon seinät pullistelivat väenpaljoudesta. Iloa ilmaistiin peittelemättä ja ylinnä kaikui Kaukon persoonallinen nauru.
Kauko ei koskaan kaihtanut työntekoa. Kun hän pääsi kirveensä kanssa halkokasan viereen, alkoi jälkeä syntyä. Kirves kohosi isoissa käsissä korkealle pään päälle. Tuossa vaiheessa terä osoitti jonnekin sivulle. Mutta kun työkalu sitten putosi vauhdilla alas, kääntyi terä juuri siten kuin pitikin, ja sitkaskin puu halkesi muutamalla lyönnillä.
Kauko toimi alusta alkaen talonmiehenä Tammitievassa, joka on yksi Äkäslompolon ensimmäisistä lomamajoista. Hiihtoviikon kohokohtiin kuului Kaukon isännöimä ilta, jonka kuluessa hän piti puheen kertoen Äkäslompolosta ja sen elämästä. Mukana olleet muistelevat Kaukon näin opettaneen heille paljon ihmisestä ja ihmisen mahdollisuuksista selvitä vaikeissakin oloissa.
Työnsä kautta hän sai paljon ystäviä ja myös vierailukutsuja erityisesti Vaasan seudulle. Niitä hän käyttikin hyväkseen ja muisteli usein, kuinka hyvin häntä siellä pidettiin.
Viimeiset vuodet Kauko kulki säännöllisesti kolme kertaa viikossa Kolarin työkeskuksessa. Puuhailemassa, kuten hän itse sanoi. Siellä olivat hänen parhaat kaverinsa ja se piti mielen virkeänä.
Äkäslompolo ei ole entisensä Kaukon mentyä. Olen kuitenkin varma, että hänen muistonsa säilyy mielessämme vielä pitkään, olihan hän eläessään monellakin tapaa iätön ihminen. Kaukolla on oma sijansa lähes jokaisen kyläläisen jossakin elämänvaiheessa.
Kari Kaulanen