Velho oopperoista

Velho oopperoista jäi jälkipolville vain muistot, koska ihmisten ymmärtämättömyyden ja ahneuden vuoksi niiden taltiointia ei tehty. Seuraavassa on toimittaja Aki Ollikaisen sanomalehti Luoteis-Lappiin kirjoittama artikkeli (n:o 37/2010):

 

Pitää saada sata laulajaa ja tuhat poroa

Aki Ollikainen

"Alun perin siitä piti tulla vain pieni laulunäytelmä Nuorisoseurantalon lavalle. Luikautamme parit laulut, kerromme parit jutut ja lähemmä kotiin, Kalervo Uuttu, eli Uuttu-Kalle, muistelee parin vuosikymmenen takaisia suunnitelmia.

Mutta ei tullut esitystä Nuorisoseuran lavalle, tuli Velho-ooppera Äkäslompolojärven rannalle Velhoniemeen. Ja niitä lauluja, niitä luikauteltiin parin kolmensadan hengen voimin lähes vuosikymmenen verran. Sinä aikana pienestä laulunäytelmästä lähtenyt ajatus kasvoi kolmeosaiseksi oopperasarjaksi, joka oli maanlaajuisestikin merkittävä tapaus. 

Velho-ooppera lähti syntymään oikeastaan leikkipuheesta.

Siitä se alko Savonlinnasta. Meitä oli siellä Seppälän Johannes ja Niittyrannan Tapio, olimme vähän vakoilemassa matkailumielessä. Siinä puhuttiin, että kyllä mekin oopperan saisimme aikaiseksi. Että leikkipuheena se lähti. Sanojen hakeminen jäi sitten minun niskoilleni, ja alko niitä lauluja syntyä vähin, Uuttu-Kalle kertoo. 

Kuoronohjaajaksi Velho-oopperaan löytyi mies pappilasta, seurakunnan kanttori Kai-Jussi Jankeri.

Kyllä sitä saa korostaa, että ilman Jankeria ei täällä olis yhtään tunturioopperaa tehty, Uuttu-Kalle toteaa.

Oopperataustan omaavalla Jankerilla oli suhteita musiikkipiireihin, jotka auttoivat  Velhoa kasvamaan niihin mittoihin kuin se lopulta paisui. 

Tulin mukaan, kun asuin pappilassa ja Seppälän Johannes oli remonteeramassa pappilan keittiötä. Seppälä kertoi, että tällainen esitys olisi tekeillä ja kysyi, kiinnostaisko roolit tai kuoronohjaus. Sanoin, että roolit ei kiinnosta, mutta kuoronohjaus kyllä, Jankeri muistelee.  

Seurakunnan näkyvän työntekijän mukanaoloa pakanalliseen aikaan sijoittuvassa oopperassa ei kaikkialla katsottu hyvällä. Kolarin vt. kirkkoherra Matti Salminen kertoi ensimmäisen Velho-esitysten aikaan järjestetyssä paneelikeskustelussa olleensa hämillään, kun jotkut seurakuntalaiset olivat kyselleet kirkkoherralta, onko tämä tietoinen siitä, että Ylläksen juurella harjoitetaan noituutta. 

Säveltäjäksi velho-oopperaan saatiin Ilpo Saastamoinen, joka oli saavuttanut mainetta muun muassa Piirpauke-yhtyeessä.

Ilpo oli menossa Tromssaan, ja me saatiin jostain tietää, että semmonen mies on liikkeellä. Päätettiin, että toppaamme sen täällä ja puhutamme vähän. Kyllä se ihan pieksemättä suostui, Uuttu-Kalle sanoo.

Muistan, kun olin Kallen luona käymässä siellä vanhassa paikassa. Ilpo soitti ja sanoi, että nyt on syntynyt lauluja. Piti sitten viisitoista minuuttia kuunnella puhelimessa, kun se lauloi niitä. Jatkossa sanoin, että pistä tulemaan nuotteja, Jankeri muistelee. 

Ohjaaja Velho-oopperaan löytyi puolestaan Kansallisoopperasta. Jankeri ja Uuttu-Kalle menivät tapaamaan Helsinkiin ohjaaja Keijo Kupiaista. Mukana miehillä oli pullollinen Koskenkorvaa. Kupiainen käski sihteerin keittää kahvia ja kuunteli, mitä pohjoisen pojilla oli asiaa. Uuttu-Kalle laittaa etusormen ja peukalon parin sentin päähän toisistaan ja sanoo:

Tuon verran oli pullossa jäljellä, kun Keijo sanoi, että tuo me tehtään. Minun piti ottaa vähän rohkaisua, että uskalsin oopperan suuren tirehtöörin kanssa neuvotella, Kalle kertoo.

Oli Kupiaisella vaatimuksiakin Velhon suhteen. Jankeri muistelee Kupiaisen vaatineen, että oopperassa pitää olla sitten sata laulajaa ja tuhat poroa.

Sata laulajaa saatiin, mutta tuhatta poroa ei. 

Ennen ensimmäistä esitystä Velhoa ehdittiin harjoitella puolitoista vuotta. Laulajia ja muuta talkooväkeä haalittiin kokoon pitkin maakuntaa. Velhoa oli parhaimmillaan tekemässä kolmisensataa henkeä.

Pellolainen Tapani Kauppinen oli yksi kuorolaisista.

Olin täällä Äkäslompolossa käymässä, kun Joensuun Unto ja Tapio olivat menossa Muonioon harjoituksiin ja kysyivät, että lähe matkaan. Mie menin tien varteen ja hyppäsin siitä kyytiin. Alettiin poroa harjoitella, enkä mie käsittänyt siitä pätkääkään, Kauppinen muistelee.

Hän oli mukana tekemässä Velhoa ensimmäisestä esityksestä aina viimeiseen syksyyn saakka. Missään vaiheessa homma ei kuitenkaan alkanut kyllästyttää.

Aina kun se syksyllä loppui, tuli sellainen olo, että mitäs sitä nyt alkaa tekemään. Ja kun seuraava kesä alko, niin ei se enää tuntunut niin raskaalta, Kauppinen kertoo. 

Ensimmäisen syksyn 1993  viimeisen ulkoilmaesityksen jälkeen ohjaaja Kupiainen ehdotti Uuttu-Kallelle, että Velhosta pitäisi tehdä trilogia.

Minä ihmettelin, että mikä helvetin rilokia, en mie tuntenut koko sanaa. No Keijo suomensi sen minulle, että semmonen kolmiosanen. No, ensin mulle tuli nimi mieleen, että Riekko, koska Velhon henki meni riekkoon. Ja synkät maanalaiset matkat Velho teki käärmeenä. Siitä ne nimet tuli, ne oli ensin valmiina. Ihan samalla tavalla, kun nyt oli Pieni kansani laulu, Uuttu-Kalle kertoo. 

Velhoa ja sen jatko-osia Riekkoa ja Käärmettä esitettiin vuodesta 1993 aina syksyyn 2001 saakka. Riekko sai ensi-iltansa 1996 ja Käärme 1999.

Ensi-iltaa jännitettiin Keijon kanssa ja pelättiin, että tuleeko sitä kukaan katsomaan. Kolme kesää sitä vedettiin sitten täysille katsomoille, Kai-Jussi Jankeri muistelee.

Parhaassa esityksessä oli 1800 katsojaa, Tapani Kauppinen sanoo ja huomauttaa, että se on jo vanhentunut rikos, sillä esityspaikkaan, Ajan rinkiin, mahtui virallisesti 1500 katsojaa. 

En tiedä, mikä se Velho loppujen lopuksi oli, mutta ainakin se oli helvetin hyvä juopottelun aihe, Uuttu-Kalle naurahtaa. 

Mutta oli se paljon muutakin.

Velhon jälkeen alkoi poikimaan samanlaisia juttuja ympäri Suomea, Kauppinen muistuttaa.

Kun sitä alettiin suunnittelemaan, niin kyllä ne meitä pörröinä piti, että ei tule mitään, Uuttu-Kalle muistelee.

Kyllä ne, Kalle, pitävät vieläkin, Jankeri ja Kauppinen naurahtavat.

 

Velho kohotti itsetuntoa 

Velho-trilogialle kävi kuten muinaisille myrrysmiehille tapaa käydä oopperasta kokonaisuutena ei jäänyt jälkipolville tallennetta, mutta se jäi elämään muistoihin. Tosin palasia siitä päätyi levylle saakka.

Mutta sitä aineetonta perintoä, sitä Velho jätti jälkeensä. 

Kyllä sen vaikutuksen huomaa edelleenkin sillä tavalla, että löydettiin yhteisöllisyys yhdessä tekemiseen, sanoo Kolarin elinkeinoasiamies Tapio Niittyranta.

Vaikka kaikki Ylläksen musiikkitapahtumat ovat vaikuttaneet yhteistyöilmapiirin kohenemiseen, Niittyranta arvelee Velhon olleen tärkein yhdistävä tekijä. 

Löytyi jokin yhteinen, paikallinen tekijä, joka yhdisti laajat kansalaispiirit asuinpaikasta, koulutuksesta ja poliittisesta aatteesta riippumatta. Oopperat ovat merkinneet paikallisille ihmisille itsetunnon kohottamista ja ylpeyttä omasta historiasta, Niittyranta sanoo ja huomauttaa, että Velho-trilogiasta muodostui suuri peräpohjalaisen kulttuurin tapahtuma, joka toi vireyttä koko Tunturi-Lapin alueen yrityselämään ja kohotti kulttuuritietämystä. 

Velho sai myös paljon kansallista julkisuutta, se noteerattiin maan suurimmissakin tiedotusvälineissä, ja oli näin omiaan tuomaan alueen kulttuurisia juuria kaiken kansan tietoisuuteen. Parhaimmillaan Helsingistä puksutti Velho-junakin tuomaan kiinnostuneita katsojia Äkäslompolojärven rannalle. Katsojia oli pitkään esitysillasta toiseen puolentoista tuhatta. 

Saimme ohjaajan kansallisoopperasta ja säveltäjä Saastamoinen tunnettiin hyvin. Meillä oli myös onni saada paljon lehtiä matkaan ja teimme hyvää yhteistyötä matkailuväen kanssa, Velho-ooppera ry:n puheenjohtajana toiminut Hilja Liimatainen summaa Velhon yleisömenestyksen syitä.

Osaltaan laajaan kiinnostukseen vaikutti se, että tekijöitä oli ympäri maata. 

Esimerkiksi koppikuoro oli Jyväskylästä. Ja se on tietysti yksi asia, että kun tekijäjoukko oli niin suuri, parhaimmillaan 280. Jo se, että heidän sukulaiset ja tuttavat halusivat nähdä esityksen, toi paljon katsojia. Ja kun joku oli nähnyt esityksen, hän kertoi siitä eteenpäin, Liimatainen sanoo.